Ilmastonmuutos pakottaa kaupungit mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin, kuten merenpinnan nousuun ja lisääntyviin sään ääri-ilmiöihin. Kaupunkilaisilla tulisi olla keskeinen rooli osana ilmastonmuutokseen sopeutuvaa kaupunkikehitystä, sillä muuttuvan ilmaston aiheuttamat suorat ja epäsuorat vaikutukset osuvat juurikin kaupunkilaisiin ja heidän yhteisöihinsä.
Teknokraattisten ja institutionaalisten ilmastotoimien ohella tulisi kiinnittää huomiota voimavaroihin, jotka ovat lähtöisin kaupunkien paikallisyhteisöistä. Ruohonjuurikaupunki pyrkii herättämään keskustelua paikallisyhteisöjen resilienssistä muuttuvassa maailmassa. Projektia rahoittaa Taiteen edistämiskeskus.
Projektissa tutkimuskysymyksiin pureuduttiin itä-Helsingin Mellunmäessä sijaitsevan Mellunkylänpuron tapauksen kautta. Mellunmäki, osana Mellunkylää, on ollut vuodesta 2019 Helsingin kaupungin nimeämä kaupunkiuudistusalue, jonka seurauksena alueelle on suunniteltu asuinrakentamista 2 500 uudelle asukkaalle. Uudisrakentaminen aiheuttaa merkittäviä muutoksia paikalliseen ekologiaan, koska Mellunkylänpuron nykyinen uoma on suunniteltu siirrettäväksi toisaalle.
Tutkimme kaupunginosan kaupunkiuudistukseen ja paikallisiin viheralueisiin liittyviä historiallisia ja nykyisiä haasteita yhdessä asukasliike Mellunmäki-liikkeen ja Virtavesien hoitoyhdistyksen kanssa. Elokuussa 2025 osallistuimme Mellunkylänpuron kunnostamiseen tähtäävään yhteiseen talkoopäivään ja opimme Virhon ympäristönhoidosta.
Toukokuussa 2025 järjestimme Mellunmäen metroasemalla työpajan nimeltään ‘Puhutaan säästä’. Kutsuimme paikallisia keskustelemaan muuttuvasta ilmastosta pelaamalla peliä. Työpajassa kartoitettiin paikallista tietämystä alueella esiintyvistä sääilmiöistä ja niiden vaikutuksista arkeen. Työpaja oli osa Mellunmäen kaupunginosajuhlaa, joka järjestettiin yhteistyössä Mellunmäki-liikkeen, Kalliolan Setlementin ja ME-talon kanssa.
Tekstien englanninkieliset käännökset julkaistaan Substackissa keväällä 2026.
Johdanto: Ruohonjuurikaupunki
1 . Vallan vahtikoirat – Haastattelussa Mellunmäki-liike
1.2 Punainen veturi – kaupunginosan kadonnutta identiteettiä etsimässä
2. Sissitaktiikoita – Haastattelussa Villi vyöhyke
2.2 Melankoliaa Mellunkylänpurolla – vieraslajeista, rohdoista ja tuholaisista
3. Kuolleet vedet – Haastattelussa Helsingin luonnonsuojeluyhdistys
3.2 Virkavallan vastustamisesta – kuinka paikallisaktivismi muokkaa kaupunkeja
4. Virtojen vaalijat – haastattelussa Virtavesien hoitoyhdistys
4.2 Taimenten tukijoukot – monilajista yhteistyötä Mellunkylänpurolla
5. Kun Biden tuli kylään, maalattiin betoniporsaatkin – Haastattelussa Stara
5.2 Infrastruktuuriunelmia – kun teknokratia kohtaa yhteisöjen resilienssin
Toimittanut: Ella Kaira & Matti Jänkälä
Tieto tuhosta paljastui Virtavesien hoitoyhdistyksen Virho ry:n jokavuotisissa kunnostustalkoissa, joiden vetäjä Jouni Simola kuvaili huoltaan rakentamisen vaikutuksista paikallisluontoon. Vahinkoja oli tapahtunut aikaisemminkin: kesällä 2009 suurin osa puron vasta elvytetystä taimenkannasta kuoli virtaukseen joutuneen päästön seurauksena; vuonna 2000 alkaneista, Virhon vetämistä taimenten kotiutumistyötalkosita lähtien, vuosien varrella runsaat hiekka- ja muu kiintoainepäästöt uusien asuinalueiden maanrakennustöistä ovat tukkineet taimenten kutupesiä soraikoissa ja tukahduttaneet hedelmöityneen mädin ja näin estäneet taimenkannan nopeampaa kasvamista. Virtoja saastuttaneet päästöt voivat olla seurausta ympäristöonnettomuuksista tai jopa ympäristörikoksista, joiden tekijä ei ole toistaiseksi tiedossa.
Lähiluonto kietoutuu Helsingissä tiiviisti kaupunkikehityksen kiistoihin. Uutisotsikot Mellunmäestä ja muilta uudistusalueilta toistuivat samanlaisina: “luonnontilaista metsää kaadetaan kerrostalojen tieltä”1, “Metsään Helsingissä asuntoja 2 400 asukkaalle”2 tai “Helsingin pikaraitiotiesuunnitelma uhkaa jyrätä lähimetsän Etelä-Haagassa“3. Siinä missä perinteisessä 1800-luvulta asti Euroopassa ja Yhdysvalloissa kehittyneessä kaupunkilaisaktivismissa keskityttiin oikeudenmukaiseen kaupunkikehitykseen esimerkiksi kohtuuhintaisen asumisen osalta, nykypäivän suomalaisten kaupunkien kansanliikkeet järjestäytyvät puolustamaan juuri lähimetsiä. Lähiluonnon puolustamisesta on viimeisen vuosikymmenen aikana kehittynyt keskeinen osa suomalaista ympäristöliikettä. Lähiluontoon kiteytyy ruohonjuuritason ja institutionaalisten toimijoiden välinen kamppailu paikallisen ympäristön hallinnasta kaupungeissa.
Hankkeen tarinankerronnallinen punainen lanka löytyi Itä-Helsingin Mellunmäestä, missä risteävät kiinteistökehittäminen, kaupunkilaisaktivismi sekä lähiluonnon yhteisöllinen hallinnointi. Mellunmäki, joka yksi Helsingin viidestä kaupunkiuudistusaluesta on suurten mullistusten edessä: reilun 9000 asukkaan kaupunginosaan suunnitellaan nyt kerrostalokortteleita noin 2500 uudelle asukkaalle. Uutta rakentamista toteutetaan olemassa tiivistämällä olemassa olevaa rakennettua ympäristöä mm. Mellunmäen metroasemalla sekä purkavalla uudisrakentamisella muun muassa Pallaksentie 1:n ja Ounasvaarantie 2:n taloyhtiöissä. Osa uudesta rakentamisesta sijoittuu myös nykyiseen lähiluontoon, mikä on synnyttänyt asukkaiden keskuudessa suurta vastustusta. Nykyisen luontoarvoiltaan korkeaksi luokitellun metsäisen virkistysalueen paikalle on kaavoitettu kokonainen uusi kaupunginosa: Bredbacka.
Mellunkylänpuroon kietoutuu paikallista historiaa, tutkimusta ja talkootyötä, mutta myös pitkä perinne virtaveden hyödyntämisestä: puroa on padottu juomavedeksi ja pyykinpesuun, ja vielä 1970-luvulla siihen johdettiin jätevesiä. Puron kautta tutkimuskysymyksemme ilmastonmuutoksesta ja paikallisesta toiminnasta tarkentuivat. Virtaava vesi paljasti kehityskulkuja, jotka ovat samalla paikallisia ja globaalisti merkityksellisiä.
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaikutukset voimistuvat jatkuvasti niin Suomessa kuin maailmalla. Talvet ovat entistä vähälumisempia, kesät kuivempia ja kuumempia. Pääkaupunkiseudulla erityisesti ympärivuotiset kaatosateet aiheuttavat lisääntyvästi tulvintaa. Tutut lajit ovat kadonneet ympäriltä ja monipuolinen lintujen laulu on hiljentynyt edustaen yhä harvenevaa lajikirjoa. Ilmastonmuutoksen ratkaisevalla vuosikymmenellä paikallisten huoli lähiluonnon heikkenemisestä kasvaa, kun ympärillä tapahtuva kaupunkikehitys myllää alueet uusiksi ja tutut virkistysalueet katoavat. Lähiluonnon merkitys korostuu etenkin esikaupunkialueilla, joihin on muutettu sekä edullisemman asumisen vuoksi mutta myös luonnonläheisyyden houkuttelemana.
Paikallisyhteisöt muodostavat tärkeän sosiaalisen turvaverkon ja ovat osoittaneet kykynsä toimia silloin, kun kaupunkiympäristön laatu heikkenee. Kun hurrikaani Sandy iski New Yorkiin lokakuussa 2012 ja aiheutti laajoja tuhoja, ruohonjuuritason Occupy Sandy -liike järjestäytyi nopeasti ja toimitti apua tehokkaammin kuin monet liittovaltion ja muut institutionaaliset toimijat.
Asukasliikkeiden toimintaa ei ole Suomessa perinteisesti yhdistetty ympäristönsuojeluun, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yleistynyt liikehdintä lähiluonnon puolesta voidaan nähdä ilmastoresilienssiä edistävänä toimintana. Esimerkiksi Jaana Kannisen ja Sanni Sepon teos Huuto kaupunkiluonnon puolesta6 valottaa paikallisyhteisöjen kamppailua puolustaa lähimetsiään. Sosioekologisessa siirtymässä sosiaalisten läheisyyksien rakentaminen muodostuu yhä tärkeämmäksi.
Nykyään kaupunkilaisliikehdintä on monimuotoista ja tarttuu ongelmiin eri tasoilla: naapurustohankkeista koko kaupunkia koskeviin kysymyksiin, kuten kestävään liikenteeseen, vesihuoltoon, ilmanlaatuun ja elinkelpoisuuteen. Liikkeet ovat yhä järjestäytyneempiä, jakavat tietoa, kehittävät taktiikoita ja muodostavat liittoutumia yliopistojen, kansalaisjärjestöjen ja aluesuunnittelun ammattilaisten kanssa, mikä hämärtää perinteisen kansalaisen ja asiantuntijan välistä rajaa. Lyhyesti sanottuna kansalaiset vaativat oikeutta muokata ympäristöään, mikä on toisenlainen lähestymistapa verrattuna instituutiotason foorumeihin.
Monipuolisen verkostoitumisen ohella kaupunkien paikallisyhteisöt voidaan nähdä lähiympäristönsä vaalijoina (englanninkielisessä akateemisessa kirjallisuudessa steward), jotka pitävät huolta kaupunkiympäristöstä ja ensikädessä reagoivat muuttuvaan ilmastoon7. Kaupungin naapurusto tarjoaa mittakaavan, jossa yhteisöjen koko on sopiva jouhevaan järjestäytymiseen ja yhteistyöhön. Emily Talen kirjoittaa8 naapurustotason hallinnoimisen olevan tärkeässä roolissa ympäristönsuojelussa, sillä kokonsa puolesta se tarjoaa perustan kestävän kehityksen toimintamalleille, kuten veden säästämiselle, pohjaveden kerryttämiselle, kierrättämiselle, energian säästämiselle ja ruoan tuotannolle.
Osa Mellunmäen aktiiveista on ollut mukana Virho ry:n järjestämissä kunnostustalkoissa Mellunkylänpurolla. Vuodesta 2000 lähtien, Helsingin kaupungin tukemana, Virho on kunnostanut talkootöin ihmisen vahvasti muokkaaamaa Mellunkylänpuroa mahdollistaen aiemmin kadonneen taimenkannan paluun. Kuten monet maailman virtavedet, Mellunkylänpuro on ohjattu uudelleen mikä on vahingoittanut paikallisia ekosysteemejä.
Puroja ei tulisi käsitellä irrallisina viivoina kartalla, vaan osana riippuvaista ekosysteemiä, johon kuuluvat ihmiset, muut lajit, järvet, lähteet, suot ja sulavat jäätiköt. Mellunkylänpuro vaihtelee vuodenajan, jään ja vedenkorkeuden mukaan, muokaten maata ja ympäristöään jatkuvasti. Paikalliset tuntevat puron toiminnan, taimenkannat ja putkivuodot, sekä osaavat havainnoida sääilmiöiden vaikutuksia ympäristöön.
Naapurustojen yhteisöllisyys on keskeistä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja kestävän resilienssin rakentamisessa. Mellunkylänpuro on esimerkki kohteesta, jossa paikallisyhteisöt ottavat haltuun ja muovaavat omaa lähiympäristöään ankkuroiden identiteettinsä paikkaan. Naapurustojen yhteisöllisyys on avain resilienssin luomiseksi muuttuvassa ilmastossa. Fyysinen työ ja paikallinen tieto tulisi tunnistaa pehmeänä infrastruktuurina teknokraattisten ratkaisujen rinnalla. Näissä verkostoissa piilee keskeinen kapasiteetti yhteiskunnan järjestäytymiselle ja ilmastokriisiin vastaamiselle.
Keskeistä hankkeessa tehdyille haastatteluille oli toive paremmasta vuorovaikutuksesta kaupunkikehityksen toteutustapaan, jossa valmiita – tai valmiin näköisiä – suunnitelmia esitellään siinä vaiheessa, kun suunnittelun keskeiset kehityslinjat on jo tehty. Kaupunkilaisten ottaminen mukaan kaupunkikehitykseen voi tapahtua monella eri tavalla. Näitä ovat:
- Asukasyhdistysten ja järjestöjen huomioiminen suunnitteluprosessin jokaisessa vaiheessa, alun valmisteluvaihe mukaan lukien
- Olemassa olevan paikallistiedon hyödyntäminen ja oikeanlainen tulkitseminen (asukkaiden tieto, pitkäaikaisten toimijoiden tieto esim. Stara)
- Kaupunkilaisaktivistien väliaikaistiloja koskevien toimien huomioiminen suunnitteluvaiheessa (esim. Virhon kunnostustyöt, Villin vyöhykkeen luonnon monimuotoisuutta tukeva työ)
Ruohonjuurikaupunki kerää yhteen hankkeen aikaiset tutkimustulokset paikallisten yhteisöjen mahdollisuuksista ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Osana tutkimusta haastattelimme viittä suomalaista toimijaa, jotka hoitavat lähiympäristöään muuttuvassa ilmastossa. Hoivan muodot vaihtelevat vieraslajien poistotalkoista kaavoitukseen vaikuttamiseen ja paikallistiedon keräämiseen.
Haastattelujen lisäksi keräsimme paikallista tietoa paikallisista sääolosuhteista Mellunmäen metroasemalla järjestetyssä työpajassa. Työpajassa asukkaat jakoivat kokemuksiaan naapurustossa tapahtuvista sään ääri-ilmiöistä suuren pelilaudan ääressä. Työpaja järjestettiin osana Mellunmäen naapurusto päivää yhteistyössä Mellunmäki-liikkeen, Kalliolan Setlementin sekä ME-talon kanssa.
Hankkeen loppujulkaisu kertoo kaupungeissa tapahtuvasta ympäristöliikehdinnästä Mellunkylänpuron tarinan kautta. Puro on vain yksi esimerkki siitä, miten paikalliset yhteisöt voivat hallinnoida ympäristöään ja varautua lisääntyviin sään ääri-ilmiöihin ja ympäristökriiseihin. Ilmastonmuutoksen edetessä teknokraattisten ja institutionaalisten toimenpiteiden ohella on tunnistettava ruohonjuuritasolta kumpuavat mahdollisuudet. Kalliin infrastruktuurin sijaan kaupunkien tulisikin ehkä sijoittaa resilientteihin yhteisöihin. Ruohonjuurikaupungin tavoitteena on uudelleen asemoida yhteiskunnallista keskustelua ilmastonmuutoksen ratkaisevalla vuosikymmenellä.
- Pietiläinen, J. (2023). Asukkaat järkyttyivät: Helsinki tuhoaa ikiaikaisen kallion ja virkistysmetsän Vantaan rajan tuntumassa – "Tämä on peruuttamatonta". Vantaan Sanomat 19.10.2023. Saatavissa: https://www.vantaansanomat.fi/paikalliset/6288520 Viitattu 15.11.2025.
- Salomaa, M. (2024). Katso uudet kuvat: Metsään Helsingissä asuntoja 2 400 asukkaalle. Helsingin Sanomat 9.10.2024. Saatavissa: https://www.hs.fi/helsinki/art-2000010749157.html Viitattu 15.11.2025
- Bäckgren, N. (2021). Helsingin pikaraitiotiesuunnitelma uhkaa jyrätä lähimetsän Etelä-Haagassa – Asukkaat surevat kallioiden, metsän ja pikkulasten puolesta. Helsingin Sanomat 16.4.2021. https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000007922128.html Viitattu 15.11.2025.
- UN‑Water, ‘Water and Climate Change’. Saatavissa: https://www.unwater.org/water-facts/water-and-climate-change Viitattu 15.11.2025.
- Scott, J. C. (2025). In Praise of Floods. Yale University Press. Scott kirjoittaa: Jokien ‘kautta hyvä ajatella’. Antroposeenista ja suuresta kiihtyvyydestä kiinnostuneille joet tarjoavat silmiinpistävän esimerkin ihmisen puuttumisen seurauksista yrittäessään hallita ja kesyttää luonnollista prosessia, jonka monimutkaisuutta ja vaihtelevuutta tuskin ymmärrämme. … Roomalaisista akvedukteista Han-dynastian jokivartijoihin ja 1600-luvun lopun Euroopan kanavakuplaan – jokien hallintaan käytettiin valtavia resursseja poliittisen ja taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Jos siis olemme kiinnostuneita ihmisen puuttumisesta monimutkaisiin luonnonjärjestelmiin niiden kääntämiseksi ihmisten ja valtioiden tarkoituksiin, jokien hallinnan esimerkki tarjoaa ihanteellisen mittarin pelkästään antroposeenille. (s. 7)
- Kanninen, J., Seppo, S., & Ijäs, H. (2022). Huuto kaupunkiluonnon puolesta. Vastapaino.
- Caggiano, H., Landau, L. F., Campbell, L. K., Johnson, M. L., & Svendsen, E. S. (2022). Civic Stewardship and Urban Climate Governance: Opportunities for Transboundary Planning. Journal of Planning Education and Research, 0(0).
- Talen, E. (2019). Neighborhood. Oxford University Press.
- Hamilton, J. M., Zettel, T., & Neimanis, A. (2021). Feminist Infrastructure for Better Weathering. Australian Feminist Studies, 36(109), 237–259.
Kertoisitko lyhyesti taustastasi: kuka olet ja miten päädyit mukaan Mellunmäki-liikkeen toimintaan?
Olen aina ollut kotiseutuylpeä ja halunnut tehdä asioita oman naapuruston hyväksi. Jo lapsena järjestin peli-iltoja ja talkoita. Äitini oli demari, ja liityin itsekin Kontulan sosiaalidemokraattiseen osastoon puoluesihteeriksi. Kun puolue päätti lakkauttaa paikallisen terveysaseman, suivaannuin ja erosin. Samalla aloin etsiä uutta tapaa toimia kotialueeni hyväksi. Mellunmäki-seurasta kysyttiin mukaan, ja päädyin ensin sihteeriksi ja lopulta puheenjohtajaksi.
Vuodesta 1965 toiminut Mellunmäki-seura oli pieni mutta poikkeuksellisen aktiivinen: jäseniä oli satakunta, vaikka alueella asui 6000 ihmistä. Kaupungin avustukset mahdollistivat laajan toiminnan. Ajan myötä jäsenistö kuitenkin vanheni, eikä nuoria saatu mukaan. Rekisteröity yhdistystoiminta ja siihen liittyvä hallinnollinen vastuu eivät houkutelleet. Verkkosivuilla näkyvä määrä oli todellista jäsenmäärää suurempi.
Olen asunut nykyisessä talossani Mellunmäessä 25 vuotta ja toiminut Mellunmäki-liikkeen puheenjohtajana jo pitkään. Haluan tehdä kotiseudun hyväksi, mutta joskus on tehtävä vaikeita rajauksia. Kaunismäentien muslimiyhteisön rukoushuone on yksi esimerkki: osa asukkaista toivoi, että seura vastustaisi sitä, mutta emme nähneet siihen perusteita. Monet erosivat päätöksen vuoksi.
Myös Bredbackan kaavoitus on herättänyt ristiriitoja – se ei välttämättä heijasta koko Mellunmäen alueen näkemyksiä.
Kaavoitus on meille tärkein teema. Seuraamme jatkuvasti, mitä alueella tapahtuu, ja osallistumme päätöksentekoon muun muassa lausuntojen kautta. Myllypuron terveysaseman tapauksessa pääsin myös mukaan asukasraatiin.
Tiedottaminen on toinen keskeinen tehtävä. Osallistuimme Korvatunturintorin kehittämiseen ja saimme neuvoteltua torille ilmoitustaulun. Sen eteen tehtiin töitä kolme vuotta. Minulla on avain tauluun, ja sinne laitetaan vain ei-kaupallista tietoa alueen asukkaille.
Järjestämme myös erilaisia tapahtumia. Uudistuneella torilla toimii nyt päiväkoti ja seurakunta, ja pyrimme tekemään heidän kanssaan yhteistapahtumia. Tärkeää on myös ikääntyneiden aktivointi – mitä kauemmas metroasemalta mennään, sitä vanhempaa väkeä alueella asuu.
Kaupunki pyytää meiltä usein näkemyksiä ja lausuntoja, ja osallistumme yhteistyöhön mahdollisuuksien mukaan. Avustusten hakeminen on kuitenkin hankalaa, koska emme ole rekisteröity yhdistys, ja hakemuksiin tarvitaan aina joku virallinen taustayhteisö.
Koen sanan farssina, valitettavasti. Uudistus tarttuu haasteisiin vain pintaraapaisulta. Kysyin kaupungin päättäjiltä, tarkoittaako uudistaminen käytännössä vain täydennysrakentamista. Vastaukseksi sain, että “tehän saitte sen Ojapuiston”. Jopa kaupungin virkamiehen mukaan alueen uudistuminen tarkoittaa yhtä puistoa.
Kaupungin viestinnässä korostetaan naapurustojen parantamista, mutta sitä ei näy arjessa. Kaupunki perustelee rakentamista palveluiden turvaamisella, mutta uusia palveluja ei ole tullut: ikäihmiset kaipaavat sisätiloja ja koulut ovat jo täynnä. On helppo sanoa, että Kontulaan tai Vuosaareen voi mennä, mutta se ei korvaa oman naapuruston palveluja.
Uusien Mellunmäentien varteen rakennettujen talojen palvelut ovat jääneet parturi-kampaamoihin. Niitä löytyy jo kolmesta paikkaa Korvatunturintorillakin. Toivomme monipuolisempia palveluja.
Jotta kaupunkiuudistus ei muuttuisi kirosanaksi tai vitsiksi, sen olisi alusta asti pitänyt lähteä asukkaiden kuulemisesta. Kun kaupunkiuudistusalueet julkistettiin, olisi voitu heti kysyä aluefoorumeissa, mitä uudistus tarkoittaa ja mitä asukkaat toivovat. Uudistettu kaupunkistrategia myös sanoo, että pitää huomioida olemassa oleva kaupunkirakenne ja sen väestö.
Ratkaisuna näkisin alueen aktiivien kokoamisen yhteen. Mukaan voisi tulla kuka tahansa alueen asukas. Yhteisiä keskusteluja ja työpajoja, joissa hahmotellaan, mitä pitäisi parantaa ja missä on kehittämisen paikkoja. Tulokset koottaisiin yhteen dokumenttiin ja vietäisiin eteenpäin. Mallia voisi myös ottaa terveysasemien kehittämisestä. Tärkeintä on suunnitella alusta asti yhdessä, vaikka kaikkia ideoita ei voidakaan toteuttaa.
Monilla suunnittelijoilla on hyvä asenne: he tulevat mukaan kävelyille ja työpajoihin. Silti toivottaisiin, että he osallistuivat myös asukkaiden omiin tapahtumiin eivätkä vain virallisiin tilaisuuksiin. Valitettavan yleistä on, etteivät kaavoittajat näy alueen tapahtumissa, vaikka vastaavat sen suunnittelusta. On turhauttavaa käyttää aikaa suunnitelmiin, jotka eivät koskaan etene toteutukseen.
Muutimme aikanaan Itäkeskuksesta Mellunmäkeen edullisempien vuokrien ja rauhallisemman ympäristön vuoksi. Bussiyhteydet toimivat ja metsät olivat lähellä – emme enää palaisi Itäkeskukseen, koska Mellunmäen luonto on meille tärkeä.
Mellunmäki on perinteisesti ollut vihreä kaupunginosa. Nyt Mellunmäentien varsi on muuttunut: talot muodostavat muurimaisen seinämän, metsää kaadetaan ja pystyyn jätetään yksi yksittäinen mänty. Viheralueita siirretään katoille maksaruohoksi, vaikka alueen vahvuus on aina ollut sen purot ja metsät. Viherkatot eivät korvaa maantasoisia, monimuotoisia viheryhteyksiä.
Emme kaipaa hiihtolatuja kotiovelta, mutta Mellunkylänpuron tilanne osoittaa, mitä tapahtuu, kun läpäisemätön pinta lisääntyy: puro hakee uomaansa, tulvariski kasvaa ja hulevesiongelmat pahenevat.
Mellunmäessä vesielementtejä on vähän, mutta ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät silti. Vuosaaressa, erityisesti Mustavuoressa, ojien ja vanhojen suopohjien alueilla kulkeminen on muuttunut: ennen tiesi, missä polut kulkevat ja millaisilla kengillä pärjää. Nyt pitää aina varautua kumppareilla.
Mellunmäessä muutokset näkyvät erityisesti kovempina ja aiempaa useampina tuulipäivinä. Kesät ovat pidempiä, kuumempia ja tukalampia kuin ennen, ja ilmassa on enemmän kosteutta. Myös mökkipaikkamme Kouvolan lähellä kertoo muutoksesta: veden liike vaikuttaa viljelyyn, ja on pitänyt pohtia, pitäisikö siirtyä täysin uusiin kasveihin, kuten maissiin ja sokerijuurikkaaseen. Vesi tuhoaa herkästi viljan ja rukiin. EU on jopa kehottanut testaamaan uusia viljelykasveja ja joutunut korvaamaan menetettyjä satoja.
Kaupunki perustelee alueen rakentamista sillä, ettei Bredbackan metsää pidetä tarpeeksi vanhana suojeluun. Silti alueen monimuotoiset viheralueet voisivat olla vahvuus: mitä lähemmäs Helsingin itärajaa mennään, sitä luonnonläheisemmät asumismahdollisuudet voisivat olla.
Suunnitelmassa Bredbackaan on tulossa noin 2000 asukasta. Kaupunki sanoo vähentäneensä kerrosalaa, mutta pientalovaltaisuus ei ratkaise ratikan tuomia vaatimuksia. Maapinta-alaa ne vievät myös yhtä paljon kuin kerrostalot. Keskustelua pitää jatkaa, jotta löydetään yhteinen näkemys alueen tulevaisuudesta.
Lisäksi turvallisuusnäkökulma on muuttunut. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on nostanut esiin infrastruktuurin haavoittuvuuden, mikä täytyy huomioida myös kaupunkikehityksessä. Voimalinjan maakaapelointi voi muuttua yllättäen kiireelliseksi toimenpiteeksi.
Seuraamme aktiivisesti kaavahankkeita: Mellunmäen metroaseman kaava tuli nähtäville marraskuussa 2025 ja Bredbackan kaava keväällä 2026. Kirjoitamme mielipidekirjoituksia ja teemme muutosesityksiä. Olemme pohtineet esimerkiksi 3D-mallia, joka näyttäisi koko Mellunkylän kehityksen Kontulan ostarilta Itäväylälle asti. Sen avulla voisi tarkastella alueen kokonaisuutta: voisiko esimerkiksi Kontulan ja Mellunmäen välisen nelikaistaisen Kontulantien varteen sijoittaa korkeampia taloja, jotka madaltuvat kohti Itäväylää?
Huolenaiheena on myös Mustavuoren metsän säilyminen. Pelkona on, että pieniinkin leikkauksiin suostuminen johtaa rakentamisen laajenemiseen. Lisäksi ratikan toteutuminen on epävarmaa, vaikka sen varrelle on kaavailtu 2000 asukasta.
Pyrimme vaikuttamaan ennen kaavojen hyväksymistä. Osallistumme tapahtumiin ja tuotamme vaihtoehtoisia näkemyksiä, kuten esityksen Mellunmäen kehittämisestä Itä-Helsingin luontotapahtumaan 13.11.2025.
Suunnittelijoiden ja poliitikkojen olisi ymmärrettävä, että lähiluonto tarkoittaa todellista, kävelyetäisyydellä olevaa luontoa – esimerkiksi Mellunmäen tapauksessa ei viereistä Sipoon metsää. Kun kaupunkistrategiassa luvataan lähiluonnon vaalimista, sen pitäisi myös näkyä päätöksissä.
Yhteistyö asukkaiden kanssa pitäisi aloittaa varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin suunnitelmat ovat pöydällä. Myös mielipiteiden painoarvoa olisi hyvä tarkastella: alueen pitkäaikaisilla asukkailla tai paikallisesti työskentelevillä on erilainen kosketuspinta ympäristöönsä kuin tuoreeltaan naapurustoon muuttaneilla.
Mellunmäki-liike pyrkii tarkastelemaan aluetta kokonaisuutena ja keskustelee jatkuvasti paikallisten kanssa. Kaupungin virkamiehet ovatkin pyytäneet meitä mukaan, ja liikkeeseen luotetaan jo lähes järjestön kaltaisena toimijana.
“Ihmiset vaativat tätä säilytettäväksi,” sanoo Marjut Klinga, helsinkiläinen jo neljännessä sukupolvessa. “Kun niin moni asia muuttui -- kun niin monta rakennusta katosi -- me tarvitsimme tämän veturin”, Klinga kertoo. “Se on ollut täällä alusta asti.”
On sunnuntai-iltapäivä Itä-Helsingin Mellunmäessä, ja Klinga esittelee meille kotikulmiaan, jossa hän on asunut 25 vuotta. Klingalle muutos alkoi, kun Mellari menetettiin. Naapuuruustalo Mellari oli 600-neliöinen, kaupunkilaisten ylläpitämä yhteisötalo Mellunmäen ostoskeskuksessa, joka valmistui 1974 ja sykki elämää vuosikymmeniä; 1990- ja 2000-luvuilla lapset piirsivät pitkien pöytien ääressä, nuoret löysivät varhaisen internetin ja ikäihmiset kokoontuivat jakamaan juoruja. Arkkitehtuuritoimisto Pentti Aholan suunnittelemassa ostoskeskuksessa toimivat Mellunmäki-seura (Mellunmäki-liikettä edeltänyt, vuosina 1965-2020 toiminut, eri nimellä rekisteröity yhdistys), partiolaiset, kahvila, sosiaalipalveluja sekä kierrätyskeskus.
Samalla uuden ostarin palvelutarjonta supistui. Siinä missä vanhan ostarin keskusaula toimi sisätilana tapahtumille ja kokoontumisille, nykyisestä ostarista puuttuu Alepan tuulikaappia lukuun ottamatta julkinen sisätila. Toiveet uudesta keskuksesta onkin kohdistettu Mellunmäen metroaseman uudistetulle alueelle, jonne monet palvelut siirtyivät ostarin purkamisen myötä.
Vuoteen 2035 ulottuvan uudistuksen tavoitteena on kasvattaa asuntokantaa 20 prosentilla. Noin 9 000 asukkaan Mellunmäkeen suunnitellaan asuntoja 2 500 uudelle asukkaalle, ja metroasemasta on kaavailtu Vantaan ratikan pääteasemaa. Kaupunkiuudistus on ollut keskeinen osa Helsingin strategiaa alueellisen eriytymisen ehkäisemiseksi, mutta jo edellisen valtuustokauden strategian nimi Kasvun paikka kertoo painotuksista. Tavoitteet kytkeytyvät vuoden 2016 yleiskaavaan, jonka mukaan Helsinki kasvaisi noin 860 000 asukkaan kaupungiksi vuoteen 2050 mennessä.
Vuonna 2025 elämme erilaisessa maailmassa. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa muuttaa Euroopan rajoja, ja Suomen talous on taantumassa. Rakennusala kärsii pahiten: yritykset kaatuvat, arkkitehteja irtisanotaan ja työmaat jäävät kesken. Kriittistä infrastruktuuria koskevat turvallisuuskysymykset, jotka liittyvät erityisesti energia- ja vesiverkkoihin, ovat syrjäyttäneet kaupunkikasvun optimismin.
Ostarin purkamisen jälkeen Mellaria pyöritti Kalliolan Setlementti. Asukastila oli jo ehtinyt syksyllä 2025 muuttaa suurempiin tiloihin vanhaan päiväkotiin. Tilat vastasivat paremmin ostarin puitteita, vaikka Klinga kokeekin uuden sijainnin olevan pikemminkin Vantaan Vesalan puolella kuin Mellunmäessä. Loppuvuodesta 2025, muutama kuukausi muuton jälkeen Kalliola sai tiedon valtion STEA-rahoituksesta – Mellari ei saanut jatkorahoitusta. Samalla, kun uusia rakennuksia nousee, kaupunkilaisten kokoontumispaikat ja palvelut Mellunmäessä uhkaavat vähentyä entisestään.
“Kun kuulimme kaupunkiuudistuksesta, olimme innoissamme,” Klinga kertoo viitaten asukasverkostoon, jossa hän on pitkään toiminut. “Luulimme, että se toisi mukanaan hyviä asioita.” Alkuinnostus on vaihtunut turhautumiseen. “Absurdeja suunnitelmia tehdään kuuntelematta paikallisia. Taistelu Bredbackasta ja sen läpi virtaavasta Mellunkylänpurosta on kaiken ytimessä.” Monet Bredbackan säilyttämisen puolesta puhuvat paikalliset ovatkin liittyneet Virhon järjestämiin Mellunkylänpuron kunnostustalkoisiin tavoitteenaan tehdä jotakin konkreettista oman ympäristön puolesta.
Osallistaminen ei saa päättyä siihen, kun suunnitelmat valmistuvat tai rakennukset nousevat. Kaupungin tehtävä on kuroa umpeen kuiluja, ylläpitää vuoropuhelua ja korjata suuntaa tarvittaessa. Suunnitelmia oikeutetaan jo rakennetun infran varjolla, vaikka hyvään hallintotapaan kuuluisi mukautuvuus uuden tiedon valossa. Kuten Mellunmäen tarina osoittaa, maailma voi muuttua perusteellisesti muutamassa vuodessa. Siksi alueuudistusten on oltava avoimia korjausliikkeille: virheistä oppimiselle, onnistumisten tunnistamiselle ja joustavalle sopeutumiselle niiden kanssa, jotka elävät muutosten keskellä joka päivä. Vain silloin uudistaminen voi merkitä muutakin kuin korvaamista. Punainen veturi seisoo yhä Mellunmäen leikkipuistossa muistuttamassa jatkuvuuden tärkeydestä.
- Santaoja, T., Ruotsalainen, P., & Helsingin kaupunki. Kaupunkisuunnitteluvirasto. (2016). Sivistys on siistiä: Lähiöprojektin toimintakertomus 2012-2015. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.
- Helsingin kaupunki. (2020). Kaupunkiympäristön toimiala. Mellunmäen ja Vesalan kerrostaloalueiden täydennysrakentamisen suunnitteluperiaatteet. 8.9.2020.
- Helsingin kaupunki. (2021). Kasvun paikka – Helsingin kaupunkistrategia 2021-2025. Asiakirjassa ‘kasvu’ mainitaan erilaisissa yhteyksissä 43 kertaa, kuten “Nykyinen globaalitalous suosiikin kasvavia ja monipuolisia kaupunkeja. Mitä monipuolisemmat ovat elinkeinot, sitä paremmat ovat kaupungin ja kaupunkilaisten mahdollisuudet pärjätä globalisoituneessa maailmassa. Rohkeatkin investoinnit ovat taloudellisesti mahdollisia, jos voimme luottaa tulevien, aiempaa suurempien kaupunkilaissukupolvien ylläpitämään taloudelliseen toimeliaisuuteen ja sen tukemaan tulopohjaan. … Kestävä kasvu perustuu pitkäjänteiseen kaavoitukseen ja kaupunkisuunnitteluun. Tasapainoinen kaupunkikehittäminen tekee mahdolliseksi asukasmäärän ja kaupunkiviihtyvyyden kasvun, joka on edellytys myös taloudelliselle toimeliaisuudelle ja sitä kautta yhteisille investoinneille, joilla luodaan viihtyvyyttä ja kauneutta.”
Miten Villin vyöhykkeen toiminta sai alkunsa, ja miten itse lähdit mukaan?
Villi vyöhyke on luonnonsuojeluyhdistys, joka syntyi Tampereella 2010-luvun alussa, kun joukko aktivisteja alkoi harjoittaa omaehtoista sissiviljelyä kaupungin puistoissa. Ensimmäiset tempaukset rikkoivat rohkeasti kaupungin viherrakentamisen rajoja. Lopulta Tampereen kaupunki teki Villin vyöhykkeen kanssa sopimuksen: yhdistys sai tehtäväkseen hoitaa ja ylläpitää puistoalueita, ja tästä yhteistyöstä kasvoi vuonna 2013 virallinen yhdistys. Nykyisin viheralueiden kunnossapito on siirtynyt kaupungin organisaatioille.
Lähdin itse mukaan, kun ymmärsin, miten ainutlaatuinen ja rikas kaupunkiluonto voi olla. Tänään Villi vyöhyke on edelläkävijä urbaanin biodiversiteetin vahvistamisessa, joutomaiden hoidossa, ekologisessa ennallistamisessa ja osallistavassa suojelussa. Toimimme kokeellisesti ja käytännönläheisesti. Yhdistys on toteuttanut jo yli 200 projektia, pienistä kaupunkiniityistä laajoihin metsien ennallistamisiin ja teollisuusalueiden maisemointeihin.
Villi vyöhyke on pieni, mutta aktiivinen yhdistys: 25 jäsentä, joista kymmenkunta toimii säännöllisesti. Toimintamme ydin on siemenperustainen luonnonsuojelu. Teemme kenttätyötä ja vaikutamme poliittisesti, jotta maisemasuunnitteluun sisällytettäisiin vahvemmin lajikirjon rikastuttamisen näkökulma. Tavoitteemme on lisätä biodiversiteettiä. Se täydentää perinteistä luonnonsuojelua, joka keskittyy jo tunnistettujen luontoarvojen säilyttämiseen.
Työ alkaa usein arkistotutkimuksella. Keskeisiä lähteitä ovat esimerkiksi Tampereen kasvitieteellisen seuran julkaisut Talvikki ja Lutukka. Tämän jälkeen siirrymme maastoon, usein yhdessä paikallisten luontoharrastajien kanssa. Retket ajoittuvat toukokuun puoliväliin, kun siementen keruu on mahdollista. Lumenkaatopaikat, joutomaat ja teollisuusalueet ovat usein parhaita löytöpaikkoja.
Olemme tehneet myös sissiviljelyä rakennustyömailla esimerkiksi Pyynikin sairaalan alueella. Monet niityt ovat vuosien varrella kadonneet, mutta olemme olleet mukana kehittämässä uusia kohteita, kuten Hiedanrannan rikastamisniittyä. Lisäksi olemme maisemoineet soramonttuja yhteistyössä NCC:n ja Ruduksen kanssa, pyrkien luomaan monimuotoisempia ympäristöjä kuin pelkkää mäntyviljelyä.
Olemme vuosien varrella keränneet runsaasti paikallistietoa ja syvää ymmärrystä lähiluonnosta. Usein projekti alkaa oivalluksesta: huomataan, että jokin alue sisältää jotakin arvokasta, joka kaipaa suojelua.
Maaseudulla kartoitamme teiden ja peltojen reunoja. Ennen laidunmaat ylläpitivät monimuotoisuutta, mutta nykyinen maatalous on muuttanut maisemaa ja kadottanut monia siihen liittyviä lajeja. Meitä kiinnostavat erityisesti rikkaruohot ja vanhat perinnerikkaruohot, jotka ovat osa katoavaa kulttuuriluontoa.
Arkistot paljastavat myös kasvilajien muutoksen: 1980–90-lukujen jälkeen monet aiemmin aiemmin yleiset lajit ovat kadonneet. Hyönteiskato näkyy selvästi, ja eteläiset lajit leviävät yhä pohjoisemmaksi. Kolmen vuosikymmenen aikana lajikirjo on köyhtynyt merkittävästi. Lisäksi Suomessa ei enää juurikaan ole luonnonmukaisia metsäpaloja, jotka aiemmin rikastuttivat biodiversiteettiä ja loivat hedelmällistä maaperää.
Keräämme tietoa maastossa ja kutsumme vapaaehtoisia mukaan raportoimaan siemen- ja lajihavaintoja. Sissiviljelyssä on tärkeää, ettei toiminta jää yksittäisten tempauksien varaan, vaan paikallisyhteisöt jatkavat ylläpitoa ja hoitoa pitkäjänteisesti.
Tiedon siirtäminen on haaste. On myös riski, että paljon tietoa katoaa, kun monet Tampereen kasvitieteellisen seuran asiantuntijat ovat jäämässä eläkkeelle. Onneksi laji.fi-sivusto kerää valtakunnallisesti tietoa lajistosta. Olemme myös päivittämässä Villin vyöhykkeen verkkosivuille omaa lajistokatalogia, jotta tieto olisi helposti saatavilla ja konkreettista.
Tampereella ihmisillä on harmillinen perinne kaataa puita omin päin. Siksi tiedon jakaminen tällaisen toiminnan haitallisuudesta on tärkeä osa työtämme.
Maisemoinnissa törmää usein byrokratiaan. Esimerkiksi teollisuusalueilla kasvillisuuden korkeus on tarkasti säädelty, ja Museovirastolla on omat määräyksensä. Kaupungille on työlästä välittää, miksi kunnossapito on tärkeää, ellei tieto ole asiantuntevasti esitetty ja oikeille ihmisille suunnattu.
Yksi suurimmista ongelmista on, että luontoselvitykset jäävät usein käyttämättä kaavoituksessa. Maisema-arkkitehtitoimistojen kasvivalikoimat ovat usein perinteisiä – painottuen ulkomaisiin lajeihin ja kauppojen vakiovalikoimaan. Uusilla asuinalueilla näkyy myös liiallinen asfaltin määrä. Tarvitsemme enemmän vettä läpäiseviä ja luonnonmukaisia ratkaisuja.
On tärkeää, että yhteistyö Villin vyöhykkeen kanssa aloitetaan jo suunnittelun alkuvaiheessa. Liian usein kasvillisuutta aletaan miettiä vasta, kun maa on jo myllätty.
Joka kevät maan alta nousee unohdettuja rohtoja: vihreitä, paksuja putkia, jotka puhkeavat imukuppimaisiin kukintoihin. Petasites, nimesi sen antiikin lääkäri Dioskorides – kreikan leveälieristä hattua tarkoittavasta sanasta petasos – ja suositteli kasvia niin ruoansulatuksen ja astman hoitoon kuin sadehatuksi.
Mellunkylänpuron penkoilla kasvaa etelänruttojuuri (Petasites hybridis), monivuotinen, keväällä kukkiva viljelykarkulainen. Tämän mykerökukkaiskasvin punertavat kukinnot Itä-Helsingin lähiössä kertovat siitä, miten uskomukset muokkaavat maisemaa. Ruttojuuri kantaa muistoa luostareiden yrttitarhoista, ruttolääkäreistä ja uskosta hajujen parantavaan voimaan. Länsi-Aasiasta keskiajalla Eurooppaan munkkien mukana saapunut ruttojuuri levisi Suomeen 1600-luvulta lähtien ja kasvaa nykyään villiintyneenä koko maassa. Sen siemenet kulkevat virtaavan veden mukana, tarinoita kantaen, palauttaen mieleen miasman ja mustan sapen.
Tämä on kertomus karkulaisesta.
Ruttojuuri oli saapunut Turkuun munkkien mukana joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin ja sitä oli viljelty Akatemian rohdoskasvitarhassa. Kun Suuren Pohjan Sodan myötä vuoden 1710 syksyllä levinnyt rutto tyhjensi apteekkien varastot, kaupunkilaiset keräsivät ruttojuurta Aurajoen varrelta yrttitarhan villiintyneiltä viljelyksiltä.
Yrtit tarjosivat sekä hoitoa että rituaaleja. Niihin liitettiin vahvoja symbolisia merkityksiä, ja savustaminen lupasi terveyden ohella hengellistä suojaa. Varakkaat turvautuivat suitsukkeisiin ja hajusteisiin, köyhät rikin ja salpietarin katkuun. Suomessa yrttejä käytettiin myös kirkkokasveina ja kansanparannuksessa, jossa luotettiin etenkin katajaan; ruttojuuren pistävää, paisetta muistuttavaa hajua pidettiin merkkinä sen tehosta.
Pahan ilman pelko järjesti kaupungit uudelleen: hautausmaat, sairaalat ja teatterit siirrettiin pois keskustoista, jätteitä alettiin kuljettaa ja viemäreitä rakentaa. Lontoon viemäriverkosto syntyi vuoden 1858 “suuren löyhkän” jälkeen, ja Pariisi avattiin Haussmannin bulevardeilla. Iskulause oli selvä: kaikki haju on sairautta.
Teollistuminen syvensi luokkajakoja: eliitti asui valoisilla bulevardeilla, työväki ahtaissa ja sairaissa kortteleissa. Hygienialiike, moderni kaupunkisuunnittelu ja Le Corbusierin tornit viheralueineen jatkoivat tätä perintöä, jossa ilma, avara tila ja terveys kietoutuivat yhteen. Tässä jatkumossa myös nykyiset kaupungit kantavat yhä mukanaan menneiden pelkojen ja uskomusten jälkiä.
Myöhäiskeskiajalla mielen alakulo sai nimen luostarielämässä, jossa omantunnon ja hengellisen työn uuvuttamat munkit kärsivät surusta ja laiskuudesta. Tätä ”keskipäivän demonia” kutsuttiin acediaksi, melankolian luostarilliseksi esiasteeksi, mutta ilman myöhempiä yhteyksiä nerouteen tai luovaan syvyyteen.1 Renessanssissa vaikutusvaltainen humanistinen filosofi Marsilio Ficino liitti melankolian luovaan nerouteen, ja varhaismodernissa Euroopassa sitä pidettiin sekä kirouksena että lahjana, sairauden ja temperamentin yhdistelmänä. Robert Burton kuvasi sen lähes universaalina tilana, joka sitoi mielen, kehon ja sielun levottomuuteen; melankolia merkitsi neroutta, etuoikeutta ja hurskautta.2
Uskomuksen mukaan väkivaltaisesti kuolleiden kalloihin oli tiivistynyt erityinen elinvoima, ja makrokosmiset voimat synnyttivät sammalen paljaille luupinnoille. Kallosammal sai jopa etäältä vaikuttavia parantavia ominaisuuksia: se oli asevoiteen perusaines ja sitä käytettiin epilepsiaan, verenvuotoihin, punatautiin ja turvotuksiin. Kalloja asetettiin kosteisiin paikkoihin, jotta sammal voisi kasvaa, ja näytteitä kerättiin materia medica -kokoelmiin. 1700-luvulla kasvin maine alkoi murentua. Sen tehoa alettiin pitää herkkäuskoisuuden ja mielikuvituksen tuotteena, ja vuosisadan loppuun mennessä kallosammal oli siirtynyt lääkeaineesta historialliseksi kuriositeetiksi. Lääketieteen historia on täynnä toimimattomaksi todettuja uskomuksia.
Nykyään melankolia ilmenee hienovaraisemmin, systeemisinä ilmiöinä: tunteet hyödykkeistetään taloudessa, osakemarkkinoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kaupungit synnyttävät ahdistusta ja nostalgiaa, ja samat järjestelmät, jotka luovat epävakautta, leimaavat alakulon patologiaksi. Arkkitehtuurissa melankolia näkyy katoavaisuutena ja rappeutumisena: tyhjentyneinä jälkiteollisina kaupunkeina, haalistuneina kyltteinä, murenevina seininä ja romahtavina kattoina. Melankolia asuu ikääntyvän väestön päivittäisissä kamppailuissa, jossa muisto yhteisöllisyydestä vaihtuu huolenpidon puutteeseen. Nämä menetyksen maisemat ovat rakennettu ilmaus yhteiskunnasta, joka elää oman melankoliansa kanssa.
“Kuivatut ja jauheeksi murskatut ja viinissä juodut juuret ovat ylivoimainen lääke ruttoa ja ruttokuumeita vastaan, koska ne nostavat hikeä ja ajavat sydämestä kaiken myrkyllisen ja pahan kuumeen; … Juurien jauhe parantaa kaikki ilkeät, likaiset haavaumat, jos sitä ripotellaan niihin.”6
Vuonna 1673 Suomessa julkaistiin ensimmäinen kasvistoteos, Catalogus plantarum, jonka laati Suomen ensimmäisen yliopiston, vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian lehtori Elias Tillandz (1640–1693). Teoksen toinen painos ilmestyi 1683 kuvitetun Icones novae -lisäosan kera ja esitteli 159 Turun seudun kasvia, myös ruttojuuren. Suomessa uskonpuhdistuksen jälkeen tärkeä lääkeopin keskus oli Tillandzin perustama Turun Akatemian 1670-luvulta kaksi vuosikymmentä toiminut yrttitarha, johon kantautui kasvitietoa kauempaa Euroopasta. Akatemian puutarha jäi hoitamatta Elias Tillandzin kuoltua vuonna 1693, ja toiminta elpyi vasta 1700-luvun puolivälissä, kun luonnontutkija Pehr Kalm perusti Akatemialle varsinaisen kasvitieteellisen puutarhan vuonna 1757. Ruttojuuri oli ehtinyt villiintyä ja levisi nyt omia reittejään – tästä kertoo esimerkiksi tarina Aurajoen varrelta kasvia metsästäneistä kaupunkilaisista ruton riehuessa Turussa syksyllä 1710.
1700-luvulla lääkekasvien viljely jatkui pappiloissa ja apteekeissa, ja puutarhanhoito yleistyi säätyläisten piirissä. Tavallisen kansan puutarhaharrastus alkoi vasta 1800-luvun lopulla, jolloin ruttojuurta käytettiin jopa koristekasvina. Vanhoihin pihoihin jäi sitkeitä kasveja – ja niiden mukana ruttojuuri jatkoi vaellustaan uusiin ympäristöihin.
Puro on paikoin putkitettu, suoristettu ja perattu, mikä lisää virtausnopeutta, eroosiota ja virtaamavaihteluita. Rankkasateiden ja lumen sulamisen aikaan se kuljettaa runsaasti kiintoainesta ja ravinteita Vartiokylänlahteen ja edelleen Itämereen. Vartiokylänlahti on kapea ja suojaisa sisälahti, jonka ruovikot ja kaislikot muodostavat rehevöityneen maiseman. Lahden vähäinen veden vaihtuvuus kerää epäpuhtauksia, mutta suojaisuus estää ulkomeren leväkukintojen leviämisen.
Alueella on liikuttu jo pronssikaudella, ja se heijastaa sekä jääkauden jälkeistä luonnonhistoriaa että pitkää kulttuurikerrostumaa. Mellunkylänpuron sekä siihen yhdistyvän Broändanpuron ympäristöissä on metsästetty, kalastettu ja viljelty, ja uomia on muokattu erityisesti 1800-luvun kuivatustöissä ja 1900-luvun putkituksissa.
Ihminen voi toimia vieraslajien tavoin hyödykkeellistämällä monimuotoiset ympäristöt yhden käytön kohteiksi. Samalla, kuten James C. Scott muistuttaa, myös ihmisellä on muiden lajien tapaan oikeus jokiympäristöihin – mutta tämän oikeuden tulisi olla nykyistä kapeampi.8 Ilmastokriisin ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen keskellä vieraslajeista on opittavaa myös Mellunkylänpurolla.
Elokuussa kukinnot ovat kadonneet ja lehdet avautuvat aurinkoa vasten leveinä kuin norsunkorvat. Niiden varjoissa juhlivat etanat. Vuosisatojen aikana ruttojuuri on kulkenut linnojen ja luostareiden yrttitarhoihin, ruton kurittamiin kaupunkeihin ja edelleen Pohjolaan. Kartanoiden ja kotien puutarhoista sen matka on lopulta päätynyt maanmuokkauksen ja virtavesien mukana itähelsinkiläiseen lähiöön.
Vaikka melankolia ja miasma ovat poistuneet lääketieteestä, menneiden uskomusten jäljet näkyvät yhä kaupungeissamme sekä niissä virtaavien purojen varsilla.
- Drew, D. (2019). ‘Between the Angel and the Dog: Dürer’s Melancholy Community’. Teoksessa The Persistence of Melancholia in Arts and Culture. (2019). Toimittanut Bubenik, A. Routledge. Drew kirjoittaa: Keskiaikaisena kulttuurimuodostelmana, Acedia, on nimitys oman pelastuksen aiheuttaman surullisen epätoivon muodolle, jota pidettiin luostariyhteisöissä ammatillisena vaarana, kun uskonnolliset henkilöt, joita ehkä keskipäivän demoni väijytti heidän ollessaan yksin rukoilemassa, antoivat omantuntonsa säätelyn puhtaan hengellisen työn hukuttaa heidät kurjaan pelastuksen mahdottomuuden tai armon saavuttamattomuuden tunteeseen. … Acedia on ammattikohtainen melankolian edeltäjä, mutta sitä ei painoteta nerouden, inspiraation sekä mietiskelevän ja meditatiivisen ajattelun yhteyksillä, jotka pseudo-Aristoteleen ja sitten Ficinon ansiosta lisäsivät liekkiä ja vauhtia mustan sapen kuivaan ja kylmään huumoriin. Acedia aiheuttaa tyrmistyneen, paakkumaisen romahduksen mykäksi alakuloiseksi vaipumiseksi. (s.36).
- Burton, R. (1621). The anatomy of melancholy. Oxford University Press eBooks (s. lxi). https://doi.org/10.1093/oseo/instance.00006619
- Agamben, G. (1992). Stanzas: Word and Phantasm in Western culture. Medical Entomology and Zoology. http://ci.nii.ac.jp/ncid/BA19211027
- Schiesari, J. (1992). The gendering of melancholia. In Cornell University Press eBooks. https://doi.org/10.7591/9781501718373
- Freud, S. (2005). “Mourning and Melancholia”, On Murder, Mourning and Melancholia. Kääntänyt englanniksi Shaun Whiteside. Penguin Books. Alkuperäinen teos ilmestynyt 1917.
- Gerard, J. (1633). The herball: or, Generall historie of plantes. Alkuperäinen teos ilmestynyt 1597. https://www.loc.gov/item/44028884/. Englanninkielinen alkuperäinen kuvaus ruttojuuren käytöstä: ‘The roots dried and beaten to powder and drunke in wine is a soveraigne medicine against the plague and pestilent fevers, because it provoketh sweat and driveth from the heart all venim and evill heate; it killeth worms. The powder of the roots cureth all naughty filthy ulcers, if it be strewed therein.’
- Dixon, L. S. (2009). Privileged Piety: Melancholia and the herbal tradition. Journal of Historians of Netherlandish Art, 1(2).
- Scott, J. C. (2025). In Praise of Floods. Yale University Press. Scott kirjoittaa: …[I]hmisetkin ovat jokien nisäkkäitä, joilla on oma vaatimaton oikeutensa jokivarren elinkeinoon – paitsi jos he muuttavat joen täysin ihmisten tahtoa varten: esimerkiksi navigointikanavaksi, kastelualtaiksi ja -altaiksi, viemäriputkeksi tai vesivoimalaitosten padoiksi. Tämänkaltainen kovapintainen jokien suunnittelu sisältää laajamittaista ruoppausta, patoamista ja oikaisua. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa joen muuttamista kurinalaiseksi, ennustettavaksi, säännellyksi ja yhden hyödykkeen koneeksi. (s. 185-186)
Kertoisitko lyhyesti itsestäsi: kuka olet, miten lähdit itse mukaan Helsyn toimintaan?
Olen ympäristötieteiden maisteri ja minulla on pitkä kokemus ympäristöaktiivina eri järjestöissä. Tammikuusta 2025 lähtien olen toiminut Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen järjestösihteerinä. Helsingin ympäristöasiat ovat kiinnostaneet jo pitkään. Aiemmin olen ollut mukana tematiikaltaan suppeammissa hankkeissa, kuten Keskustatunnelin vastustamisessa ja Hämeentien pyöräilyolosuhteiden parantamisessa. Koen työn erityisen mielekkääksi, koska siinä voi edistää juuri Helsinkiin liittyviä ympäristökysymyksiä. Helsingin lähiluonto on minulle tärkeä.
Ilmastonmuutos ja erityisesti luontokato tulevat toiminnassamme vastaan jatkuvasti. Lajikirjo on vähentynyt. Helsyn työ keskittyy suoraan helsinkiläiseen lähiluontoon: esimerkiksi Lapinlahdessa selvitimme alueen uhanalaislajistoa ja kuntavaalien alla laadimme omat vaaliteesimme. Olemme myös ottaneet kantaa Lahdenväylän lisäkaistoihin. Lisäksi järjestämme vieraslajitalkoita, jotka ehkäisevät luontokatoa hyvin konkreettisella tavalla.
Luonnonsuojelujärjestöillä on keskeinen rooli lähiluonnon hoivassa. Kaupunki tuottaa luontotietoja ja niiden tietojen pitäisi välittyä kaupungille ja poliitikoille. On tärkeää että luontojärjestöt on vaatimassa, että luonnonsuojelutoimet tehdään. Esimerkiksi Stansvikin metsän säilyminen on luontojärjestöjen vuosien työn tulos.
Kaavoituksen ja lähiluonnon kannalta tärkeintä on vaikuttaa suoraan kaavaprosessissa. Lähetämme valtuustolle ja lautakunnille kannanottoja ongelmallisista kaavoista ja järjestämme kaavakävelyitä. Jonkin verran olemme teettäneet omia luontoselvityksiä, vaikkakin rajallisesti. Olemme osallistuneet myös mielenosoituksiin, mutta pääpaino on asiantuntijavaikuttamisessa. Lisäksi järjestämme luonnonsuojelu- ja vieraslajitalkoita, jotka tarjoavat konkreettisen tavan toimia luonnon hyväksi. Teemme myös talkoita muiden järjestöjen kanssa. Esimerkiksi Konalassa tehtiin yhdessä Virho ry:n kanssa purokunnostustalkoot.
Helsingissä lähiluontoon liittyvät konfliktit ovat olleet arkipäivää jo ennen 2010-lukua. Lähiluonnon arvoa ei aiemmin tunnistettu, mutta viime vuosina sen merkitystä on alettu korostaa aiempaa vahvemmin.
Suurin haaste kaupunkikehityksessä on, että puistoja ja luontoalueita uhrataan rakentamiselle sen sijaan, että hyödynnettäisiin jo rakennettuja tai tyhjillään olevia tontteja. Tämä näkyy erityisesti vajaakäytöllä olevilla toimisto- ja teollisuusalueilla, joiden käyttötarkoitusta ei pyritä muuttamaan. Tiivis rakentaminen ei ole ongelma, vaan se, mihin tiivistetään. Kestävän rakentamisen tulisi kohdistua olemassa oleville tonteille.
Vuoden 2016 yleiskaava sisältää runsaasti ongelmallisia kohteita. Helsy vaikutti aktiivisesti kaavan valmisteluun, ja osa ongelmallisista pikseleistä saatiin muutettua. Moni luontoarvojen säilymisen kannalta ongelmallinen alue jäi silti kaavaan.
Helsingin lähiluontoa uhkaavat erityisesti rakentaminen ja maankäyttö. Rakentaminen muuttaa ympäristöä väistämättä, eikä lajiston tarpeita usein huomioida: tontit tyhjennetään ja täytetään murskeella. Myös ympäristöongelmat, kuten öljypäästöt kaupunkipuroihin, heikentävät eliöstöä. Luontoa ei voi korvata rakentamalla muualle; metsäbiotooppien säilyminen edellyttää laajoja, yhtenäisiä alueita.
Toinen merkittävä uhka on luontotiedon puutteellinen hyödyntäminen. Selvityksistä huolimatta kaupunki tekee toisinaan päätöksiä, jotka heikentävät luontoarvoja, kuten tarpeettomia puunkaatoja tai purojen perkauksia.
Tiedon puute näkyy myös käytännön vahingoissa. Esimerkiksi vuonna 2020 Maunulanpuroon pääsi huomattava määrä öljyä, mikä vaikutti paikalliseen kalakantaan ja koko puroekosysteemiin. Myös maalämpökaivojen vesiä valutetaan joskus suoraan hulevesiviemäriin, vaikka se on rakennuslain vastaista. Se voi johtua tietämättömyydestä tai alihankintaketjujen puutteista.
Stansvik on esimerkki onnistuneesta hankkeesta: pitkäjänteinen vaikuttamistyömme johti siihen, että suuri osa alueen puuston tuhoamisesta saatiin estettyä.
Ympäristöjärjestöt ja asukkaat tulisi ottaa mukaan jo suunnittelun alkuvaiheessa. Kun kommentteja pyydetään vasta valmiisiin suunnitelmiin, vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Suunnitelmien ei pitäisi olla liian lukkoon lyötyjä, vaan olemassa oleva luontotieto tulisi huomioida ja sen tulkinnassa tarvittaessa pyytää apua.
Varhainen vuorovaikutus auttaa löytämään ratkaisuja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Jo yksittäisillä tonteilla voidaan säilyttää puita, minimoida maaperän kaivamista ja hyödyntää kiertotaloutta. Materiaalinkulutusta on syytä vähentää energiatehokkuuden rinnalla.
Helsinki ei tällä hetkellä valmistele uutta yleiskaavaa, mutta kun työ käynnistyy, toivomme Helsyn näkemyksen tulevan aidosti huomioiduksi. Edellisen yleiskaavan valmistelussa oli merkittäviä puutteita, ja yksittäisten pikseleiden puolustaminen oli turhauttavaa.
Luontoarvoja voidaan tukea esimerkiksi ohjaamalla hulevesiä puro- ja kosteikkorakenteisiin. Tämä parantaa sammakko- ja pienvesilajiston elinmahdollisuuksia sekä vähentää ravinteiden kulkeutumista mereen. Veden imeytyminen maaperään on myös tärkeää, sillä putkessa kulkeva vesi on ekologisesti “kuollutta”.
Suuret asfalttipinnat ja autojen pysäköintitarpeet haittaavat veden imeytymistä. Siksi tulisi suosia ratkaisuja, joissa vettä pääsee imeytymään luonnollisesti.
Pitkäjänteinen kunnostustyö tuottaa tulosta: esimerkiksi Mellunkylänpuron taimenkannat ovat parantuneet, ja Haagan- ja Maunulanpuron hoitotoimet ovat parantaneet purojen veden laatua. Kaupunkipurojen hoito vaatii kuitenkin jatkuvaa ja pitkäaikaista panostusta.
Helsyllä on parhaillaan useita aktiivisia tapauksia. Suurimpana huolena on Helsingin satamatunnelihanke, joka on mittakaavaltaan poikkeuksellisen tuhoisa, vaikka sen ei tarvitsisi olla. Meilahdessa puistoon rakennetaan suuri parkkitalo, ja Puotilanrannan päätös Lapinkylänlahden tekosaaren rakentamisesta eteni äskettäin. Lisäksi Riistavuoren kaavasta on valitettu hallinto-oikeuteen. Nämä ovat luontoarvojen kannalta huonoja hankkeita.
Valtuustokauden merkittävin kysymys on silti Östersundom. Alueella on vähän rakentamista, mutta erittäin korkeat luontoarvot, ja nykyinen kaavaluonnos aiheuttaisi laajat luontohaitat sekä loisi erillisen, liikenteellisesti vaikeasti saavutettavan satelliittialueen. Suunnitelma on monin tavoin vanhentunut.
Östersundom muistuttaa myös siitä, että useat luontoselvitykset on tehty jo 2000-luvun lopussa tai 2010-luvun alussa. Kun aikaa on kulunut lähes kaksi vuosikymmentä, yksittäisten asemakaavojen yhteydessä tarvittaisiin jo uusia, ajantasaisia luontoselvityksiä.
Helsyn toimintaan voi tulla mukaan esimerkiksi kaava- tai metsäryhmään. Erityistä asiantuntemusta ei tarvita, ja mukaan voi tulla omien taitojen ja aikataulun mukaan. Viestintätaidoista on erityistä hyötyä.
Kaksi vuotta myöhemmin tapaukseen on tullut yllätyskäänne: kuusi Helsingin kaupungin edustajaa saa syytteet. Kiinniotetuista yksi vei sakon oikeuteen, ja syksyllä 2025 käräjäoikeus tekee historiallisen päätöksen: aktivistit toimivat pakkotilassa yleisen edun nimissä ja saivat siten olla noudattamatta poliisin käskyä. Syyte niskoittelusta hylätään, etenkin koska aktivistit olivat etukäteen varoittaneet kaupungin virkamiehiä norosta.
Monet kaupunkien uudistukset, joista on tullut suosittuja kohteita niin kaupunkilaisten kuin kansainvälisten turistien keskuudessa, ovat saaneet alkunsa aktivistien kaupungin linjaa vastustavista toisinaan hyvinkin anatagonistisista vaatimuksista. Yksi esimerkki ovat Helsingin Hämeentielle rakennetut pyöräkaistat. Rakennusprojekti kesti useita vuosia ja vaati mittavia toimenpiteitä, kun putkia kaivettiin esiin tien alta ja vaihdettiiin uusiin. Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen järjestösihteeri Anders Backström kuitenkin muistuttaa, että Hämeentien uudistus sai alkunsa mielenosoituksista ja kriittisistä pyörämarsseista, joilla uudistusta vaadittiin vuosikausia. Nykyään kaupunki ottaa mielellään kunnian uudistuksesta, vaikka aloite syntyikin kansalaisten painostuksesta.
Järjestöissä ja ruohonjuuritasolla kansalaisvaikuttamisen historia ei ole unohtunut. Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen kaltaiset järjestöt ovat osa verkostoja, joissa eri toimijat ottavat erilaisia rooleja. Helsy toimii asiantuntijajärjestönä, kerää tietoa ja valmistelee lausuntoja erilaisista kaavauudistushankkeista. Helsy haluaa näyttäytyä luotettavana asiantuntijatahona, jota kaupunkien kannattaa kuunnella. Mielenosoitusten järjestämiseen Helsy osallistuu harvoin, puhumattakaan suoran toiminnan vaikuttamisesta, vaikka Helsyn jäsenet näihin usein osallistuvatkin muiden järjestöjen ja toimijoiden kautta. Helsyn rooli osana kansalaisvaikuttamisen verkostoa on kerätä tietoa esimerkiksi paikallisista luontoarvoista, joihin nojaten eri järjestöt sekä paikallisliikkeet voivat vaatia muutosta. Kun aika koittaa, voivat Suomen luontoliiton kaltaiset järjestöt järjestää mielenosoituksia tai kun puskutraktorit uhkaavat metsää, voivat Elokapinan aktivistit kiivetä puihin.
Kansalaistottelemattomuudella on pitkä historia. Joskus vallitsevan järjestelmän muuttamiseksi ei voida pelata nykyisen järjestelmän säännöillä. Kansalaistottelemattomuudessa tämä kiteytyy epäoikeudenmukaiseksi tunnistettujen lakien rikkomiseen. Suomen metsäkamppailuissa tämä on ilmentynyt esimerkiksi yksityisomaisuuteen puuttumisena ja virkavallan vastustamisena. Vaikka lakia valvovat tahot olisivat todenneet hakkuut laillisina, aktivistit estävät metsänomistajaa vapaasti hyödytämästä omaisuuttaan, koska uskovat, että toiminta olevan ristiriidassa laajempien kollektiivisten oikeuksien kanssa.
Stansvikin tapaus osoittaa, että myös viranomaiset voivat rikkoa lakia, missä tapauksessa aktivistien toteuttama virkavallan vastustaminen on perusteltua. Aktivistit vastustavat peruuttamattomien tuhojen aiheuttamista, kunnes oikeusasteet voivat puuttua viranomaisten toimintaan oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti.
Suoran toiminnan roolia ympäristöliikkeissä on pohtinut erityisesti ruotsalainen toimittaja ja tutkija Andreas Malm. Kirjassaan How to Blow Up a Pipeline (2020) Malm esittää, että monien yhteiskunnallisia muutoksia ajaneissa suoran toiminnan ja kansalaisetottelemattomuuden liikkeissä, toiminnan väkivallattomuutta on liioiteltu. Moniin kansalaistottelemattomuuden liikkeisiin liittyi väkivallattoman vastarinnan lisäksi myös materiaalista tuhoa aiheuttanutta militanttia suoraa toimintaa. Malmin mielestä ilmastokriisin kiireellisen ja peruuttamattoman luonteen johdosta ympäristöliikkeen pitäisi ottaa käyttöönsä aggressiivisempia vaikuttamisen muotoja, jopa fossiilienergiaan liittyvän infrastruktuurin sabotaasia. Eskalaatiota kannattava näkökulma toistuu myös Malmin vuonna 2024 julkaistussa kirjassa Overshoot, jossa hän esittää fossiilisista polttoaineista irtautumisen parhaaksi mahdollisuudeksi jonkinlaisen taloudellisen kriisin laukaisemista fossiilitaloudessa.
Kaupunkien ja valtioiden tapaisten järjestelmien tapauksessa on ymmärrettävä, etteivät järjestelmät ideaaleistaan huolimatta edusta kansan tahtoa, vaan kaupunkilaisten ja kansalaisten keskuudessa olevia keskenään ristiriitaisia intressejä. Politiikka on jatkuvaa kamppailua näiden intressiryhmien välillä, mikä vaatii jatkuvaa kansalaistoiminnan aktiivisuutta. Järjestöt ovat tässä keskeisessä asemassa ja tarjoavat jatkuvuutta eri konfliktien ympärille muodostuvien lyhytaikaisten liikkeiden ohelle.
Suomessa lähiluontokonfliktien ympärille on rakentunut uudenlaista ympäristöliikehdintää, jossa paikallisten tarpeet yhdistyvät luontoarvojen kanssa. Risteävät intressit ovat saaneet liikkeelle ympäristöjärjestöjen ohella asukkaita, joille ympäristökysymykset liittyvät sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, terveeseen asuinympäristöön, mahdollisuuteen liikkua ja urheilla ulkoilmassa sekä lähimetsien mielenterveyttä parantaviin vaikutuksiin.
Stansvikin tapauksessa kansalaisvaikuttaminen on kriittisessä asemassa luontoarvojen suojelemiseksi. Aktivistien painostuksesta suurin osa Stansvikin yli satavuotiaseen metsään kaavoitetusta rakentamisesta on palautettu uudelleen arvioitavaksi. Samaan aikaan kaupunki on jo aloittamassa ympäröivien korttelien ja siihen liittyvän tiestön rakentamisen. Uudet tiet nakertavat metsän reunaa ja uhkaavat jäädä tarpeettomiksi mikäli uudelleen arvioitavalle alueelle ei rakenneta. Ilman Suojellaan Stansvik -liikkeen toimintaa rakentamisen estämiseksi metsän alueelta voidaan menettää luontoarvoja lopullisesti – ja kaavan mahdollisesti kaatuessa turhaan.
Miten Virhon toiminta sai alkunsa? Miten lähdit itse mukaan?
Virtavesien hoitoyhdistys perustettiin vuonna 1990, kun viisi Uudenmaan lohikalakantojen heikosta tilasta huolestunutta henkilöä kokoontui perustamiskokoukseen. Tavoitteeksi asetettiin lohikalojen elin- ja poikastuotantoalueina toimivien virtavesien suojelu ja kunnostus sekä vesiekosysteemien elinehtojen turvaaminen. Nykyään yhdistyksessä on noin 30 jäsentä.
Lähdin itse mukaan vuonna 2012, kun osallistuin talkoisiin Viikin tilalla. Olen aina viihtynyt luonnossa ja vesillä – kalastanut, toiminut maatalossa renkinä ja nähnyt läheltä sekä kauniin luonnon että tehomaatalouden ja -metsätalouden vaikutukset
Virho toimii puroissa, joissa ja noroissa ennallistaen uomia, soraistaen kutualueita ja poistaen vaellusesteitä. Yhdistys tuottaa taimenen ja lohen poikasia sekä istuttaa niitä viiden maakunnan alueella palauttaakseen kadonneita kantoja. Lisäksi Virho vaikuttaa maankäyttöön, jätevesien käsittelyyn ja vesistörakentamiseen lausunnoin ja kannanotoin. Työllisyys-, EU-Leader- ja Helmi-hankkeiden avulla on kunnostettu jo kymmeniä kilometrejä virtavesiä.
Yhdistys edistää kestävää kalastusta ja toimii aktiivisena asiantuntijana ja mielipidevaikuttajana. Toimet hyödyttävät lohikalojen lisäksi muuta vesieliöstöä, parantavat veden laatua ja lisäävät vesien sekä taloudellista että maisemallista arvoa.
Miten talkootoiminta on järjestetty?
Talkoot ovat Virhon toiminnan ydin. Niissä ylläpidetään purojen kuntoa ja jaetaan tietoa eteenpäin. Osa talkoolaisista osallistuu säännöllisesti, osa satunnaisesti, ja talkoot liittyvät usein tiettyyn vesistöön. Olen itse vetänyt Mellunkylänpuron ja Mustapuron talkoita, joihin osallistuu enimmäkseen itähelsinkiläisiä.
Talkoissa tehdään muun muassa eroosionsuojausta, lisätään kiviä ja puuainesta sekä soraistetaan pohjaa. Luonnonmukaisuus on keskeistä: joen uomasta ei saa tehdä liian siistiä, vaan “kivistä sekasotkua”, jotta vesi pääsee virtaamaan ja luontainen vaihtelu säilyy.
Millaista tietoa teillä on pääkaupunkiseudun kaupunkiluonnon virtaavista vesistä?
Viimeisten 30 vuoden aikana monen puron ja joen tila on parantunut. Esimerkiksi Vantaanjoessa jätevedenpuhdistuksen ja kalataloudellisten kunnostusten ansiosta tilanne on kohentunut merkittävästi. Silti kaupunkipuroja uhkaavat eroosio, veden lämpeneminen, rankkasateet ja huonosti suunnitellut puistoalueet. Mellunmäen Aarrepuiston koski on esimerkki paikasta, jossa ekologiset näkökulmat jäivät sivuun.
Ilmastonmuutos lisää haasteita: vedet lämpenevät, kevättulvat ovat vähentyneet ja talviaikaiset ylivirtaamat yleistyneet. Kuivuus heikentää latvavesiä ja asfaltoidut pinnat kasvattavat tulvariskiä. Myös hulevedet, öljyvuodot, hiekoitussepeli ja lumenkaato puroihin heikentävät ekosysteemejä.
Virhon kotisivut toimivat tärkeänä tietoarkistona, mutta tieto siirtyy myös talkoissa – käytännön tekemisen ja keskustelun kautta. Kunnostus ja tiedottaminen kulkevat käsi kädessä: asukkaiden on hyvä ymmärtää, miten esimerkiksi vedenotto puroista vaikuttaa ekosysteemiin.
Talkoiden järjestäjiä tarvitaan kipeästi lisää, sillä vetäjien määrä on vähentynyt. Mellunkylänpuron vuosittaisissa talkoissa tehdään eroosionsuojausta ja pohjan kunnostusta – työ, joka ylläpitää puron elinvoimaa.
Miten tietoa siirretään eteenpäin?
Virhon kotisivut toimivat tärkeänä tietoarkistona, mutta tieto siirtyy myös talkoissa – käytännön tekemisen ja keskustelun kautta. Kunnostus ja tiedottaminen kulkevat käsi kädessä: asukkaiden on hyvä ymmärtää, miten esimerkiksi vedenotto puroista vaikuttaa ekosysteemiin.
Talkoiden järjestäjiä tarvitaan kipeästi lisää, sillä vetäjien määrä on vähentynyt. Mellunkylänpuron vuosittaisissa talkoissa tehdään eroosionsuojausta ja pohjan kunnostusta – työ, joka ylläpitää puron elinvoimaa.
Miten virtavesien kunnossapito voi tukea luonnon monimuotoisuutta ja ilmastonmuutokseen sopeutumista?
Virtavesien kunnostus tukee nopeasti palautuvaa eliöstöä, kuten hyönteisiä ja lohikaloja. Purojen elinvoima riippuu maaperästä – esimerkiksi savimaa on haastava – mutta oikein tehdyt toimet auttavat säilyttämään kalakantoja ja monimuotoisuutta. Jos mitään ei tehtäisi, taimenkanta säilyisi, mutta taantuisi vähitellen.
Kaupunkipuroihin päätyy ajoittain liuottimia, öljyä ja kiintoainesta. Esimerkiksi Haagan purossa autokorjaamon öljyvuoto aiheutti merkittävää haittaa. Myös maalämpökaivojen poraus, hiekoitussepeli ja lumenpumppaus puroihin lisäävät kiintoainekuormaa ja muuttavat veden virtausta. Läpäisemättömät pinnat ja salamatulvat kuljettavat maata ja epäpuhtauksia puroihin ja voivat lämmittää vettä haitallisesti.
Miten arkkitehdit ja suunnittelijat voivat hyödyntää Virhon osaamista?
Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat voisivat hyödyntää Virhon osaamista paremmin. Avouomat ovat aina ekologisesti parempia kuin putkitetut virrat, ja heijastavia, lämmittäviä pintoja tulisi välttää vesien läheisyydessä. Yhdistys tekee yhteistyötä viranomaisten ja kaupunkisuunnittelijoiden kanssa korostaen luonnonmukaisia ratkaisuja. Suunnittelussa tulisi huomioida veden virtaus, pinnanmuodot ja kasvillisuus.
Millaisia vaikutuksia rakentamisen ja ihmistoiminnalla on virtavesiin?
Kaupunkipuroihin päätyy ajoittain liuottimia, öljyä ja kiintoainesta. Esimerkiksi Haagan purossa autokorjaamon öljyvuoto aiheutti merkittävää haittaa. Myös maalämpökaivojen poraus, hiekoitussepeli ja lumenpumppaus puroihin lisäävät kiintoainekuormaa ja muuttavat veden virtausta. Läpäisemättömät pinnat ja salamatulvat kuljettavat maata ja epäpuhtauksia puroihin ja voivat lämmittää vettä
haitallisesti.
Mellunkylänpuro on kulkenut nykyisellä paikallaan jo vuosikymmeniä, vaikka se on aikanaan siirretty pois luonnollisesta uomastaan. Kunnostuksessa on opittu, että virtavesien hoidossa voi syntyä myös “kunnostusövereitä”, jos luonnon dynamiikkaa ei kunnioiteta.
Olin mukana Mellunmäen kaavan valmistelussa, jossa Virho toi esiin ekologiset näkökulmat. Näen kaavan mahdollisuutena – tärkeintä on, että puro säilyy elävänä osana maisemaa. Mellunkylänpuro halutaan siirtää viihtyvyyssyistä. Se voi toimia, jos se tehdään ekologiset arvot huomioiden ja virtaukselle annetaan tilaa. Avouoma on aina parempi kuin putki – sekä luonnon että ihmisten kannalta.